Murwillumbah, Byron Bay ja Mount Warning

Saimme Janin kanssa lähteä vielä kaksin tuulettumaan viime viikonloppuna. Lähdimme Janin töiden jälkeen vuoristoon. Vuoret ja merenranta... varmat paikat totaalirentoutua ja totaalilatautua! Halusin viedä Janin Crystal Castle:en, jossa olimme äidin ja Alman kanssa aiemmin, koska tiesin, että Jani diggaisi maisemia ja paikan rauhaa ja kauneutta. Niin diggasikin! ;)


Sen jälkeen suuntasimme -lempipaikkaamme- Byron Bay:hin. Söimme ihanan illallisen yhdessä lempiravintolassamme, Why Not:issa. Poikkesimme siis normaalikaavasta... yleensä olemme olleet mielellämme motellissa, tehneet jotain pientä hyvää syötävää ja nauttineet viiniä, jutelleet rauhassa -mikä on luksusta, kun perheessä on 2-vuotias- ja olemme yleensä myös katselleet jonkun leffan. Mutta siis joo, nyt nautimme Byron Bay:n illasta ja ihanasta ruuasta ravintelissa. =) Tässä pari kuvaa su:n aamiaiselta. Aamu oli hyytävän kylmä, kävi tsäkä: aamiaispaikassa oli takka!!! =) Ja koska olimme ekat asiakkaat, pääsimme aivan viereiseen pöytään. =)


Sunnuntai olikin kauan odotettu päivä. Olemme jo pitkään haaveilleet, että pääsemme kipuamaan Mount Warningin "tiitin" huipulle. Tästä linkistä näkee nopeasti kuvia vuoresta ja sen huipun "tiitistä". Sinne on kiipeämistä 4,4 km pelkkää nousua, paikoin erittäin vaikeakulkuista maastoa. Viimeiset muutama sata metriä piti kulkea nelinkontin tai vetää käsivoimin itseään ylös kettingin avulla. Kulku oli haasteellista, mutta samalla oli tosi hienoa edetä ja ihailla maisemia. Alastulo oli paljon kevyempää, mutta se rasitti yllättävästi niveliä ja joitakin lihaksia. Mutta sitä hienompi oli olo jälkeenpäin! =) Tässä kuvanäyte maaston haasteellisuudesta. Välillä oli portaikkoa, välillä laitureita, välillä vähn tasaisempaa, välillä isoja kiviä, välillä pieniä... koko ajan YLÖSpäin! =)


Tässä nähtiin vielä maisemia, pilvisyys ja kylmyys lisääntyi ylöspäin mennessää. Tässä kohtaa Jani myös luovutti. Ei kuulemma yksinkertaisesti enää jaksanut! Oltiin tultu noin 3,3 km ja jäljellä oli 1,1 km.


Tässä olen tosi ylhäällä jo, näkyy enää vähän maisemaa taustalla, pääosin pilviä.


Ylhäällä oli paljon tämäntapaista kasvillisuutta ja maa oli kosteaa. Ylöspäin mennessä huohotin, puuskutin ja läähätin, alaspäin tullessa hymyilin ja hyppelin (kunnes polvet alkoivat kiljua kivusta). Se näytti olevan yleinen ilmiö: kun me kapusimme ylöspäin, näimme paljon lepääjiä ja alaspäin tulijat tosiaan hyppelivät ja olivat helpottuneen näköisiä. =) Ja kun me tulimme alaspäin, kannustimme tuskaisen ja uupuneen tuntuisia vastaantulijoita jaksamaan jatkaa.


Tässä olen aloittamassa viimeisten metrien kiipeämisen, maisemia ei näkynyt, kun oli niin paljon pilviä.


Tästä alkoi ihan viimeinen taival. Tästä ei näe ehkä hyvin perspektiiviä, mutta tämä on lähes suoraa nousua ja se jyrkkeni matkan varrella koko ajan.


Tämmönen pläjäys tällä kertaa! Varmaan vielä pari postausta luvassa, mamman "läksiäisistä" ym. sitten sanon heipat! =)